keskiviikkona, elokuuta 15, 2012

Päivä 154 - anoreksia nervosa


Yleisen hälinän jälkeen vakavampaan aiheeseen jolla ei sinänsä ole mitään tekemistä autismin kanssa, mutta lasten sitäkin enemmän. Tämä aihe liitetään yleisesti naisiin ja tyttöihin, mutta se koskettaa ihan yhtä paljon pieniä poikia.

Mä olen viime aikoina seurannut netissä ja paikan päällä ystävien keskustelua, osaan osallistunut, osan jättänyt väliin siksi että mun on vaikeeta sanoa aiheesta mitään ilman suurta intohimoa oman menneisyyteni vuoksi ja toisaalta siksi että tämä aihe nostaa aina mun karvat pystyyn ja saa mut ärtyneeksi... ”If you don’t have anything nice to say, just shut up” – tätä filosofiaa noudattaen olen siis monesti ollut osallistumatta tähän keskusteluun.

Kun mä katson kuvia lapsuudestani – no niitä ei plajoa ole – mutta niitä vähiä kuvia katsoessani näen ihan tavallisen lapsen. En ollut laiha, en oikeastaan pyöreäkään vaan tavallinen. Koulussa mä olin jo pienestä kuitenkin läski. Kotona mutsi murehti omia kilojaan, vertasi mua ja itseään ja muisti aina säännöllisesti kysyä et aionko mä ihan oikeasti ottaa jälkiruokaa tai huomautti et mä söin aika paljon. Teini-ikäisenä äiti olis mielellään lainannut mulle vaatteitaan, mutta ne ei kuulemma mahtuneet mulle... no, ehkä mutsilla oli ikijojossaan menossa se laiha vaihe ja saattoi siis olla tottakin. Joululahjaksi se osti mulle usein liian pieniä vaatteita enkä tänä päivänäkään osaa sanoa oliko se sitä ”Spanglish” elokuvan taktiikkaa jolla mua kannustettiin laihemmaksi vai luuliko se et mä mahtuisin niihin. Mä muistan kuinka kesällä maalla käytiin kahvipöydässä keskustelua jostakin ihmisestä joka saattoi syödä kokonaisen juuston kerralla, mutta se olikin niiiiiiiiiin lihava. Mä opin ettei juustoa saa syödä, se lihottaa. Mun elämän ahdistavimpia muistoja oli kun oltiin jossakin etelen lomalla ja mutsi sanoi et saan tilata mansikoita ja kermavaahtoa jos sovitaan että en enää sen jälkeen syö niitä – ei tehnyt enää mieli.

Lopulta sairastuin. Sairastuin Anoreksiaan ja sovin itseni kanssa että saan syödä kerran päivässä JOS liikun tarpeeksi. En ollut enää lihava, en kenenkään mittapuulla ja voi sitä ihanaa hyväksyntää jonka sain kun vihdoinkin olin laiha, ihanan, ihanan laiha. Ei sillä ollut väliä etten pystynyt kävelemään portaita pyörtymättä tai että näin painajaisia siitä että söin tai että en pystynyt lukemaan pääsykokeisiin kun en enää vaan jaksanut – mä oli laiha, se oli parasta ja ihmiset rakasti mua vihdoinkin kun mä olin laiha. Ensimmäisellä kerroksella rimpuilin itse eroon syömishäiriöstäni, rakastuin ja pääsin kuiville – hetkeksi.

Kymmenen vuotta myöhemmin piti laihduttaa vaan ihan vähän, silloin siihen kyllä oli ihan aihettakin, mä oli lihava. Lopulta mä painoin 48kg, ajoin pyörällä parikymmentä kilometriä päivässä, kävin useammassa jumpassa ja söin 100-300kcal päivässä. Jos ylitin kalorimäärän tai olin jossakin missä en voinut olla syömättä, oksensin. Mut pelasti silloin sairaala. Mä vietin psykiatrisessa sairaalassa kolmekuukautta kesästä syksyyn opetellen syömään. Jouluna painoin 56kg ja näytän niissä valokuvissa edelleen sairaalloisen laihalta. Omasta mielestäni olin lihava, armoton läski ja niinpä seuraavana kesänä painoin taas alle 50kg ja tie vei takaisin sairaalaan. L oli väsynyt, mä olin väsynyt, tämä oli se hetki kun oltiin todella lähellä lähteä eriteille. Jos näin olisi tapahtunut en todennäköisesti istuisi tässä vaan olsisin laihduttanut itseni hengiltä.

Rakkautta, aikaa, terapiaa ja oma tahto taistella itseni ulos siitä maailmasta. Se oli kauheeta aikaa ja mulla oli koko ajan aivan armottoman paha olla niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mä paranin, siis oikeesti paranin. En mä edelleenkään omasta ulkomuodostani välttämättä pidä, mutta olen oppinut hyväksymään että mä olen tällainen ja hyvä ja kaunis just näin. Mä en laihduta – ikinä. Saatan lopettaa sokerin syönnin vähäksi aikaa, mutta lähinnä siksi että sokeriin tulee helposti riippuvuussuhde ja se on hyvä katkaista. Meillä ei syödä kevyttuotteita, meillä ei puhuta painosta – ei omasta eikä lasten, ei lasten eikä aikuisten kuullen, ei ole tarvetta. Me syödään luomua ja tavallista semiterveellistä ruokaa. Jos haluan pullan, syön sen, jos tekee mieli pitsaa syön sen miettimättä asiaa sen kummemmin. Mä en ole laiha, mä en ole sairaalloisen lihava, olen tavallinen tai ehkä vähän tavallista pulleampi, pehmeämpi tavallinen – hyvä tällaisenaan 76kg ja hyvä näin.

Miksi mä kirjoitan tämän? Koska mä kuulen koko ajan oikealta ja vasemmalta kuinka jonkun lapsi on isompi kuin toisen ja kuinka oma maha, takapuoli, reidet, rinnat, nenä, jalat on vääränlaiset tai läskit tai rumat tai muuten vaan liian jotakin. Mä en ole pyhimys, kyllä mäkin kiinnitän huomiota ihmisiin jotka on sairaalloisen ylipainoisia ja mietin et ehkä toikin vois jättää ton munkin syömättä. Mä suren niitten ystävien lapsia joiden vanhemmat läpsäisee niitä tyttöjään kädelle ja sanoo ettet kyllä ota toista munkkia ta parempi jos et söis munkkeja ollenkaan. Mä suren niitten perheitten lapsia joiden äidit seisoo peilin edessä ja on ylpeitä kun ne on laihempia kuin omat teini-ikäiset lapsensa. Mä suren jokaista lasta joka kasvaa perheessä jossa ulkonäkö, syöminen ja syömättä jättäminen on jokapäiväinen keskustelunaihe.

Mä haastankin nyt jokaisen lukijan yhdeksi kokonaiseksi viikoksi olemaan kommentoimatta omaa ulkonäköään negatiiviseen sävyyn, olemaan puhumatta kaloreista ja lihomisesta ja laihtumisesta, olemaan puhumatta ruuasta jota saa tai ei saa syödä. Ajatella saa, mutta ei sanoa ääneen... kuka pystyy?


17 kommenttia:

  1. Tämä on tärkeä aihe! Tosi viisaasti kirjoitettu ja olet sä kyllä kovan koulun käynyt läpi.
    Mun pitikin meilata näitä ajatuksia sulle, mutta sanon nyt tässä anonyyminä yhden oivalluksen, jonka tajusin tänä kesänä, siis noin 20v tapahtuneen jälkeen... Silloin katseltiin jotain perhejuhlakuvaa, systeri oli 12v ja mä siinä aikuisuuden kynnyksellä. Äiti osoitteli kuvasta mun ja systerin sääriä, että kuinka systerillä ne on kaposemmat ja kauniimmat. Ehkä asialle hymähdettiin. Ja mun tietenkin aikuisena tuli ottaa se ihan huumorilla. Eihän nyt tosikko saa olla! Ja *BLIM* menee melkein kakskyt vuotta, etten kehtaa pitää hametta. Pieni harmiton läppä ja kestää tosi paljon aikaa edes tajuta, mitä se saa aikaan, saati oikeasti päästä siitä yli. En voi käsittää niitä sanoja silloin. En voi käsittää, mitä se aiheutti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laita ihmeessä meiliä, ihan mielelläni kuuntelen ja toimin kaikupohjana. Joskus ne on ihan viattomia pieniä lausahduksia jotka vaan jää jostakin syystä omaan korvaan soimaan ja toisinaan sit taas sanoja jotka lausutaan pönkittämään sanojan itsensä haurasta itsetuntoa.

      Poista
    2. Sanojan itsetunto on se avainsana. Sitten kun kaikki tapahtuu tällaisessa 'alisteisessa' äiti-lapsi-suhteessa, niin sitä äidin ongelmaa sitten vaan kaatuu aika ajoin niskaan. Ja siihen itse ongelmaan on vaikeaa tai mahdotonta puuttua, koska vanhempia on kunnioitettava, äiti on aina niiiin uhrautunut, äitiä ei saa syyttää, ei äiti ole tehnyt mitään väärin jne.
      Ja oivallus nro 2. Mä painoin siihen aikaan reilut 40 kg, joten onneksi toi läppä iski siihen hamehermoon, eikä syömishermoon.
      Kiitos terapeuttini :) Hienoa pohtia näitä, kun on viisaita naisia koolla.

      Poista
  2. Tärkeä aihe, hienoa että kerroit tarinasi julki.
    Kaikkea hyvää sinne rapakon taakse.

    Jonna/DT

    VastaaPoista
  3. Pohdin juuri eilen, että pitäisi kirjoittaa pieni postaus omasta syömishäiriöstä. Hyvin samanlainen tarina minullakin, viaton laihdutus päättyi siihen, että pääsin 37 kiloisena ihmisrauniona kriisipsykan osastolle pariksi kuukaudeksi syöpöttelemään ja lepäämään. Tästä on jo kuusi vuotta, mutta henkinen toipuminen jatkuu edelleen...

    Itse en aio seisoa peilin edessä ja valittaa, kuinka ruma, läski ja arvoton olen. Äitini teki niin ja minuahan on lapsesta saakka sanottu äitini kopioksi. NICE.

    Kiitos tästä postauksesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa että oot rämpimässä itsesi ulos syömishäiriöstä. Se on pitkä ja vaikea tie ja vaatii aivan älyttömästi tahtoa, sitä sulla onneksi tuntuu olevan.

      Mä oon päättänyt olla viemättä viestiä eteenpäin omille lapsilleni ja ainoa tie siihen on opetella arvostamaan ja rakastamaan itseään.

      Poista
  4. Kiitos kirjoitit rohkeasti ja ajatuksia herattaen. Itse jojo laihduttajana pisti ajatukset liikkeelle. Ja en kylla toivo etta oma mallini koskaan tartuis omiin lapsiin vaan uskaltaisvat rakastaa omaa kehoaan omine puutteineen ja ihanuuksineen.
    Kiitos postauksesta!!!

    VastaaPoista
  5. Kiitos tästä(kin) postauksesta.

    Meillähän neiti syntyi laiheliinina ja sit mä syötin sen tissimaidollla pulleaksi ja ihanaksi vauvaksi. Ja sit se oli pikkutyttö, jolla oli iso maha ja nyt hän on hiukan vanhempi ja edelleen isompi kuin muut. Mä oon kuitenkin päättänyt (itsekin isona) että en puhu painosta ääneen. Ja kun joku sanoo, että ei enää kanna häntä "isoa tyttöä", niin oon aina sanonut että äidin syliin pääsee aina. Ja kehunut kaunista ihanaa iloista ja taitavaa tyttöäni. Maailma on julma, mutta ennen kaikkea perheen sanomiset vaikuttaa, sillä nehän on ne, joiden meitä pitäisi ehdoitta rakastaa.

    Olen niin pahoillani siitä, että olet joutunut kulkemaan tuollaisen tien. Ei kenenkään pitäisi tuollaista(kaan) joutua kokemaan. Mutta kuten niin viisaasti toteat, me voimme muuttaa omalla toiminnallamme lastemme kokemuksia paremmaksi kuin omamme.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi mä oon niin täynnä näitä lapsikommentteja... mutsin olin vähällä heittää ulos kun se 1-vuotiasta M:aa opetti leikkikeittiössä et pullaa ja leivoksia ei kannata syödä ja jokainen kerta kun joku kommentoi et voi miten ihanaa et se on niin laiha kun ei syö niin mulla nousee karvat pystyyn ihan tosissaan! Maailma on julma, mutta se ei koskaan muutu jos me alistutaan siihen julmuuteen.

      Poista
  6. Loistokommentti, supertärkeä asia nostaa puheisiin! Itsellä on sama linja: lasten ei tarvitse kotoa, multa, oppia yhtään ulkonäköpaineistusta tai -epävarmuutta! Ne on täydellisiä, just tuollaisina kuin ovat.
    Halaus sinne kauas!
    //v

    VastaaPoista
  7. Kiitos tästä. Kirjoituksesi pysäytti minut äitinä, naisena ja ystävänä.
    Minä otan haasteen vastaan! Ja lähetän haleja sinulle, ihanaa että olet terve.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Anteeksi tämä myöhäinen kommentti... tarkoitus oli pysäyttää ja herättää ajatuksia, ihanaa että otit haasteen vastaan!

      Poista
  8. Täytyypäs nyt kommentoida tähänkin. Mun äiti harrasti samoja kommentteja. Eikö vähemmällä pärjää? Mennään ulos syömään, jos syöt salaattia? Pitäiskö sun käydä vaikka lenkillä? Pitäiskö vähän tiputtaa painoa? Ja niin edelleen. Se oli itte 56 kiloinen ja teki sen kyllä hyvin selväksi. Kun myös sen, kuinka pikkusiskoani odottaessa hän oli painanut 68 kg ja oli niin hirrrrvittävän läski. Joopa joo. Mulle tämä aiheutti ihan päinvastaisen reaktion. Minä tyttö söin. Söin iloon, suruun, ahdistukseen. Olin ja olen tunnesyöppö. Olen lähes 30 vee ja ylipainoinen. Tottakai olisi mukavaa olla pienempi, mutta mä olen ajatellut sen niin, ettei se määrittele mua. Mulla on koti, mies ja ihanat lapset. Ne on ne mun elämän kulmakivet, eikä ne siitä muutu miksikään olin laihempi tai en.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun kerroit oman tarinasi. Ihanaa että olet sinut itsesi kanssa ja onnellinen :)

      Poista

Rakastan kommentteja, kysymyksiä ja kaikenlaisia näkemyksiä... feel free!